FREEDOM!

Pitkä piina loppuu virallisesti lauantaina. Nälkävuoden pituiselta sen alkaessa tuntunut 7kk on tullut tiensä päähän ja olen vapaa kuin taivaan lintu. Vapaa juoksemaan, pyöräilemään ja hiihtämään juuri niin kovaa kuin huvittaa. Vapaa heittämään sykevyöllä vaikka vesilintua. Vapaa hengästymään. Vapaa tuntemaan se niin kamalan ihana verenmaku suussa. Vapaa tuntemaan, miten sydän sykkii niin kovaa, että se melkein hyppää rinnasta ulos. Vapaa.

JA TERVE!

Kasvattavat ja opettavat 7kk olen malttanut ottaa rauhallisesti ensin sairaalan pedissä, sitten sairaslomalla kotona, lyhennettyä työviikkoa tehden, kävelylenkkejä aloitellen ja vähitellen hölkkäpätkiin ja myös muihin lajeihin siirtyen. Huhtikuun alussa vietin paitsi kolmekymppisjuhlia, myös treenilupajuhlia Oslossa, kun sain alkaa tehdä peruslenkkejä normaalisti ja nyt vihdoin heinäkuun koittaessa koittaa myös vapaus alkaa tehdä tehoja, vetoja, intervalleja – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Samalla koittaa myös lupa kilpailla, mutta peekoorapakunnossa ei hirveästi vielä houkuta kiinnitellä numerolappua rintaan ihan heti.

Toipuminen ja kuntoutuminen on edennyt loppuun asti juuri niinkuin olisin vain kauneimmissa päiväunissani toivonut. Takapakkia ei ole tullut yhtään ja sydän toimii täydellisesti. Kunto tuntuu parantuvan päivä päivältä edelleen ihan tällä perustekemisellä ja olen maailman onnellisin siitä, että pahimmat sairaalassa maalaillut kauhukuvat eivät käyneet toteen. Olen myös ikuisesti kiitollinen siitä erinomaisesta hoidosta, jonka turvissa TAYSin infektio-osastolla ja Sydänsairaalassa olin kuin myös kaikesta siitä tuesta, jota olen saanut teiltä kaikilta ystäviltäni.

Muistan todennäköisesti lopun ikääni sen hetken, kun lääkäri tuli kertomaan, että minut siirretään “mahdollsimman pian” infektio-osastolta sydänsairaalaan. Tuon noin puolen minuutin aikana maailma tuntui romahtavan totaalisesti ja oli vaikea käsittää, että minä, 29-vuotias ikäni kestävyysurheilua jopa maajoukkuetasolla harrastanut urheilija, olin yhtäkkiä 24/7 piuhoissa kiinni maannut sydänpotilas, jolle pelkkä sairaalasängystä oman sairaalahuoneen vessaan käveleminen oli lähes ylivoimainen tehtävä.

Kauas on onneksi tultu noista joulukuun alkupäivien lohduttomista kyyneleistä ja epätoivosta. Elämä hymyilee ja jos juhannuslenkkinä kykenee lykkimään tasuria jo 40km helposti, niin eiköhän tästä selviää maaliskuuksi Vasaloppet-kuntoon 🙂

IMG_7301
Heart patient in pink
IMG_7350
In the ECG sensors, still in the beautiful pink a few days before christmas.
ergo
Ergo test at the hospital in the end of January already showed good signs of recovery.
IMG_9448
Happy and doing the first easy jogs in Denia, Spain in February
IMG_9999
Oslo holidays in April
IMG_0327
On a 1h40min trail run on my 30th birthday in Nordmarka forests in Oslo
IMG_1411
Enjoying the roller ski season
IMG_1488
And enjoying the best parts of “finnish summer” = cold and gray days with A LOT of rain
IMG_1635
From the midsummer trainings, 40km of double poling in my childhooh hoods in Turku and Lieto

A long journey has come to an end. 7 months of being a heart patient will officially end on saturday, the 1st of July, as I get to let go of all the restrictions in life and training. I get to run, bike and ski as fast as I want to. I can leave the HR belt home if I want to. I can feel again the wild beating of my heart and feel exhausted. I’m finally free.

AND HEALTHY!

During these past 7 months I’ve grown. I’ve had the patience to build myself into a healthy person from a scratch starting from the hospital bed, moving first into a long sickleave at home and the working for just a couple days a week. Then I started going for walks, slowly began jogging for short periods of time and in april also started with some cycling and roller skiing. In the beginning of April I celebrated my 30th birthday and also the permission to start doing the usual base training again in Oslo. And now, finally, I’m free to start being a real athlete again doing intensity, intervals, hard trainings – whatever you want to call it. I’m also free to start racing again, but I’m not exactly ready to start racing yet after all this going reeeeaaaally slow kind of training for the past months.

These 7 months have gone better than anyone would have thought. The recovery process has been good and speedy with zero setbacks. Right now my heart is working perfectly well and I’m so grateful and happy about that. I’m happy that the worst case scenarios didn’t come true. And I’m grateful for the best care I received at the TAYS hospital as well as for the support from all of you, my dear friends!

However, I guess I’ll always remember the moment the doctors told me I have some serious issues with my heart. My world came crashing down during those 30 seconds and I just wanted to go hide from the world. It was extremely hard to understand that I, 29-year old former national team member, was now suddenly a heart patient lying in the hospital bed in the ECG sensors 24/7 and to whom just getting up from the hospital bed to go to the toilet (in the same room) was almost too hard.

Luckily now life is good again and I guess that if I already now a 40km of double poling feels easy, I’ll be ready to fullfil my dream of skiing the Vasaloppet in March 🙂

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s