Maantietä? Maastoa?

Pyöräilyn osalta pääni sisällä toistuu vuosittain sama kuvio. Joka kevät odotan innosta lähes täristen sitä hetkeä, kun hiihtokauden jälkeen saa viedä maantiepyörän ekoja kertoja ulos. Kesällä maantiellä ajaminen on ihan parasta niinä päivinä, kun ei edes tarvitse miettiä irtohihojen perään ja sadepilviä ei ole näkyvissä seuraavaan viikkoon. Viimeistään elokuun puolivälissä maantiepyörä alkaa kuitenkin aiheuttaa jo parvekkeella nähtynä vastenmielisiä tuntemuksia ja syyskuussa edes aurinkoiset päivät eivät enää houkuttele maantielle, vaikka keväällä ajaisi vastaavina päivinä ihan intona pitkin maantienlaitaa.

Tänä vuonna moinen on näkynyt selvemmin kuin pitkään aikaan – olenhan toki tässä vaiheessa vuotta jo ajanutkin pyörällä enemmän kuin neljänä edellisenä vuonna yhteensä. Malliksella ja Suomen keväässä ajoin innolla maantietä. Pelkäsin ja kunnioitin sen verran kesäkuun puolivälin Styrkeprovenin sataysikymppistä, että ei tarvinnut hirveästi muistuttaa itseään 100+km lenkkien viikottaisesta ajamisesta. Samalla höyryllä ajoin vielä pari viikkoa Norjan reissun jälkeen SM-maantien, mutta sen jälkeen en ole ajanut yhtään pitkää lenkkiä maantiellä ja pienemmillekin ajeluille on tullut lähdettyä varsin pitkin hampain.

img_5843
Toinen syyskuun maantielenkeistä, työmatka, sujui rattoisammin, kun matkan varrelta löytyi jotain omituista porukkaa.

Tänä vuonna maantiekyllästyminen iski siis jo heinäkuun alussa, aiemmin kuin koskaan, mutta syyllinen löytyy tällä kertaa metsästä. Norjan ja SM-maantien jälkeen annoin itselleni luvan ajaa maastossa niin paljon kuin huvittaa. Ja onhan se huvittanut – enemmän kuin mikään muu vuosiin. Vuoden 2013 totaalimontun jälkeen kaikki urheileminen on tuntunut harmaalta massalta ja kilpaileminen tai edes itsensä puolisystemaattinen kehittäminen ei oikein ole huvittanut missään lajissa. Mielessä on päällimmäisenä ollut vain tuolloin 2013 itselleni antamani lupaus. Lupasin, että kunhan nousen montusta ns. elävien kirjoihin, en enää ota liikkumisesta itselleni pakkopullaa ja väkisintekemistä, vaan teen vain sellaisia asioita, joista oikeasti nautin ja jotka tuovat elämään sitä iloa, mitä kai harrastusten on tarkoituskin tuoda.

Osittain samasta “teen vain kivoja asioita” – ajatuksesta koko maastopyörähommakin alkukesästä lähti liikkeelle. Päätin opetella ajamaan ilman, että tarvitsisi itkeä jokaista vastaantulevaa kiveä tai juurta. Kun homma lähti etenemään muutaman kaverin avustuksella, muuttui se lenkki lenkiltä hauskemmaksi erityisesti siksi, että aloin päästä metsässä eteenpäin jo enemmän ajamalla kuin pyörää kantamalla.

img_5889
Epicin kanssa syyskuun auringosta nauttimassa Mustavuoren päällä.
img_5966
Auringonnousua kotirannassa. Ihan kohtuullinen syksy.

Olen perinteisesti kuulunut ryhmään sokerista tehdyt hienohelmaprinsessat enkä todella ole ajanut pyörällä märässä, kylmässä, pimeässä tai muuten vain ikävässä olosuhteessa. Nyt olen tullut hymy korvissa asti kuraisesta metsästä kotiin ja jopa pessyt pyörää lähes irvistelemättä. Ja päätellen siitä arsenaalista varusteita, mikä kotiin on ilmestynyt viime viikkoina, aion myös märän lisäksi ilmeisesti alistua ajamaan kylmässä ja pimeässä tänä vuonna.

Varusteista puheenollen, yleensä en ole juurikaan ollut kiinnostunut siitä, millä pyörällä ajan, kunhan se suurinpiirtein toimii. Olen antanut muiden säätää ja keskittynyt itse vain ajamaan sillä pyörällä, minkä joku muu on valinnut ja laittanut ajokuntoon. Siksi yllätyin aika suuresti, millaisen reaktion viime viikolla hankkimani pikkuinen Spessun Epic sai aikaan. Työkaverin mukaan olin kuin juuri toivomansa (Frozen) nuken saanut pikkutyttö päivänä, jolloin tiesin pyörän odottavan kotona illalla töistä saapujaa. Ja ekat viisi päivää istuin töiden ohessa Epicin satulassa niin pitkiä kilometrejä, että innosta loistavien silmien alle alkoi ilmestyä kohtuullisen tyylikästä tummaa rinkulaa, mikä on varma merkki siitä, että rasitusta on ollut vähintäänkin riittävästi.

img_5847
Vähän isompien tyttöjen Frozen -nuken korvike.

Täällä viikolla Epic on saanut vähän sentään lepoa ja maltoin itsekin pitää ihan täyden lepopäivän perjantaina, kun aamuvuoron jälkeen ilmaantuikin yhtäkkiä muuta tekemistä. Lisäksi, katseltuani Stravasta “kaikkien” muiden syyskuun auringossa tehtyjä maantielenkkejä, yritin vielä eilen antaa itsekin maantielle mahdollisuuden. Vartin jälkeen olin jo täysin tylsistynyt, tunnin kohdalla aivan jäässä melkein talvikamoilla varustautumisesta huolimatta ja vajaan parin tunnin kohdalla kotiinpalatessani päätin laittaa maantiekauden suosiolla pakettiin.

Tänään, itseasiassa ihan kohta, onkin luvassa sitten maastossa ajamista koko päivän tarpeiksi. Jossain mielenhäiriössä menin reilu viikko sitten lupaamaan, että lähden mukaan Roineen kiertoon muutaman kaverin kanssa. En tarkkaan tiedä, mihin oikein olen lähdössä, mutta ainakin syyskuun aurinko paistaa taas iloisesti ja voisi kai sitä sunnuntaipäivää viettää huonomminkin 🙂

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s