Comeback

Originally published on 5th July 2016.

Mennyt lauantai oli minulle yksi henkisesti tärkeimmistä urheiluun liittyvistä päivistä viime vuosina. Tein sen, mitä olen halunnut mieleni sopukoissa yrittää jo monta vuotta, mutta on pelottanut liikaa. Tein paluun maantiekisoihin.

Comebackin taustat:

Edellisen kerran olen ajanut SM-maantien maaliin kesällä 2009 Kuusamossa. 2010 katselin SM-kisan kyyneleitä ja särkylääkkeitä nieleskellen DNS-merkinnällä rikkinäisen polven ja keppien kanssa paikanpäällä, olihan mökki Sulkavalta jo varattu ja maksettukin etukäteen sekä kaikki kaverit menossa kisaamaan tai huoltamaan. 2011 lähdin matkaan Säkylässä, mutta keskeytin kierroksen jälkeen, kun pelkäsin niin vielä toipumassa olleen 2010 hajonneen ja leikatun polven takia, että olin paniikissa enkä pystynyt ajamaan yhtään – ja tipuin porukoista.

Tuon vuoden 2011 SM-maantien jälkeen en ole ajanut, enkä edes startannut yhteenkään maantiekisaan. SM-tempot olen ajanut vuosina 2012, 2013 ja 2014 sijoituksin 7, 5 ja 7, mutta muuten olen pysytellyt poissa pyöräkisoista muutamia kansallisia tempoja lukuunottamatta. Viime kesä oli myös ensimmäinen 11 vuoteen, jolloin minulla ei ollut pyöräilyn kilpailulisenssiä lainkaan, sillä en tuntenut pienintäkään halua tai motivaatiota kilpailemisen suhteen.

Yhtäkkiä omassa mielessäni tapahtui kuitenkin mystinen muutos pyöräilyn suhteen. Jo talvella hallissa huomasin, että suurin ajamiseen liittyvä pelko oli yhtäkkiä laimentunut. Uskalsin taas ajaa jonkun muun peesissä tai ryhmän keskellä ensin hitaammissa porukoissa ja lopulta myös hallivuorojen nopeimpien miesten mukana ilman, että pelkäsin yhtään. Sama jatkui poikien kanssa Mallorcalla ajaessa ja puolivitsillä taisin yhden hauskan porukassa ajetun lenkin jälkeen loppuleirin huonekaverilleni Tanelille heittääkin, että teen paluun maantiekisoihin tänä kesänä.

En toki olisi itsekään uskonut, että moinen vitsillä ilmaan heitetty ajatus oikeasti toteutuu. Norjan reissun ja siellä ajetun Styrkeprovenin jälkeen kuitenkin tuli yhtäkkiä olo, että pitäisi lähteä ajamaan ihan oikeastikin kisaa. Koska olen perusluonteeltani lievästi sanottuna impulsiivinen ja huomasin samalla hetkellä, että ilmoittautuminen päättyy seuraava päivänä, naputtelin hetken mielijohteesta GIF:n Mikolle viestin, että liityn seuraan ja ilmoittaudun SM-maantielle sekä ostin kännykällä Helsinki-Vantaalta vanhempieni luo Turkuun matkatessa itselleni lisenssin.

Impulsiivisesta toiminnasta SM-maantien kisapäivään oli tasan 10 päivää väliä ja noiden päivien aikana ajatukset pyörivät “vitsin siistiä” – fiiliksestä “miksi olin näin tyhmä” -masennukseen lähinnä sen mukaan, miten jalat toimivat minkäkin päivän lenkillä. Välissä ehdin ajaa kolme treeniä juhannuksena Porissa suosikkiammattilaisteni (hymiö) Lotan ja Matin perässä rimpuillen, joiden aikana ajoin jalkani tyhjäksi moneen kertaan. Oma tunne juhannuksen jälkeen oli, että olen maailman huonoin enkä voi millään pysyä porukoissa SM-kisassa ja alkuviikko kului myös pienimuotoisen fyysisen montun pohjalla itseäni kasaan keräillen.

Kisaa edeltävänä iltana uusissa GIF:n kamoissa.
Pääjoukon keskellä kisan isoimmassa pienessä nousussa. Kuva: Samu Laine.
Kisan aikana erittäin tutuksi tulleella paikalla, kannella surffailemassa. Kuva: Samu Laine.
Ilme kertonee oleellisen fiiliksestä paluukisan jälkeen. Erityismaininta söpöille kypäräpainaumille otsassa, välillä tuntui että on niin kuuma, että olisi tehnyt mieli heittää kypärä, lasit ja ajopaita pois.

Comeback -kisa:

Omista epäilyksistäni huolimatta ilmestyin lauantaina iltapäivällä lähtöviivalle Turun Kakskerrassa. Reitti, 15km kierros saaren ympäri, oli ainakin tuttu. Ehdinhän ajaa sitä “aika monta” kierrosta niiden vuosien aikana, jotka turkulaisena pyöräilijä vietin. Olin jopa tehnyt kisaa edeltävänä päivänä vanhoilta hyviltä ajoilta tutun valmistavan treenin ja siis samalla ekat tehot kuukausiin. Itseluottamus ei ollut kovin korkealla työmatkapyöräilypainotteisten parin viime vuoden jäljiltä, mutta enää ei oikein kehdannut pakittaa poiskaan, kun lähtökuittaus oli tehty ja numerolaput kiinnitetty uunituoreen Giffin paidan selkämykseen.

Kisa starttasi varsin leppoisasti ja itseasiassa eteni myös kovin leppoisasti, joskin jatkuvien pienten iskujen värittämänä. Kokeilin itsekin pientä ja pehmeää iskua pari kertaa lähinnä todetakseni, että kisatauon ja pikkulimpulla pyöriteltyjen työmatkojen jäljiltä näissä jaloissa ei ole mitään sellaista, mitä kunnolliseen kilvanajoon tarvitaan. Ja kun kerran jalkaa ei ollut mihinkään ihmeelliseen, päätin nauttia kisasta ja aurinkoisesta säästä koko rahan edestä. Menin siis istumaan kannelle, mistä katselin kisan etenemistä jutellen vanhojen ajokavereiden kanssa, joita kannella välillä pyörähti käymässä ja vilkuttelin reitin varrella näkyneille tutuille.

Tehot kun tuntuvat tiettyjä tahoja aina kiinnostavan, niin kannella vajaan 37km/h keskinopeuksisessa kisassa matkustamiseen vaadittiin tällaiselta 58-kiloiselta ajurilta 151W keskitehot (NP 203W) ja maksimipiikki on ollut 823W. 151W on itselleni vielä “yläpeekoota”, mutta NP antanee kisan vaatimuksista paremman kuvan, kun kynnystehoni pyörinevät tällä hetkellä 225-230W välissä. Sykenikkareille mainittakoon, että keskimäärin sydämeni löi 160 kertaa minuutissa kisaan käytetyn kolmituntisen ajan, joka on hieman yli aerobisen kynnyksen (157). Sykkeen koholla olemiseen vaikuttaa ainakin allekirjoittaneella hyvin vahvasti myös kuuma sää, jota olen yleensä kestänyt todella huonosti.

Kannella matkustin maaliviivalle asti kirimättä yhtään, kun ei kiinnostanut paluukisan päätteeksi lähteä mukaan edes siihen pieneen tunkemiseen ja tönimiseen, jota ilmeisen himoitusta nelossijasta kamppaillessa pääjoukon keulilla käytiin. Henkilökohtaisesti minulle on aivan sama olenko neljäs vai kahdeskymmenes, enkä näin myöskään halua mennä sotkemaan kenenkään sellaisen ajamista, jotka vielä pääjoukon kärkipaikoista haluavat kiriä. Mitalithan ratkaistiin odotetun kolmikon kesken noin puoli minuuttia pääjoukon edellä ja maaliin saavuttiin järjestyksessä Lotta Lepistö, Laura Vainionpää ja Sari Saarelainen. Kisaa voi käydä katselemassa jälkikäteen myös Brodifyn youtube-lähetyksestä.

Sijoitukseni paluukisassani oli sarjaa ynnämuut pääjoukon hännillä maaliin rullaillen, mutta silti olin varmaan yksi leveimmin hymyilleistä maaliintulijoista. Ensinnäkin, suurin kauhukuvani, eli heti alkukierroksilla porukasta tippuminen, ei onneksi toteutunut vaan surffailin äärimmäisen helposti mukana porukoissa koko 105km maaliin asti. Toiseksi, kertaakaan koko kolmen tunnin aikana en tuntenut pienintäkään pelkoa vaan nautin siitä, että olin taas pitkän tauon jälkeen mukana. Kolmanneksi, tiedän nyt että työmatkapyöräilyllä ja pelkällä mukavuusaluepeekoon treenillä pysyy porukoissa mukana eikä ole kovin suurta tähtitiedettä saada itseään siihen kuntoon (ensi kesäksi), että halutessaan on jalkaa tehdä muutakin istuskella kannella.

Ensi kesänä pääsenkin jo 30-vuotiaiden tyttöjen sarjaan. Ikäkriisihän on erittäin hyvä syy tehdä ihan kunnollinen paluu, vai mitä?

One thought on “Comeback

Add yours

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

Blog at WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: