Adventure of a Lifetime

Originally published on 3rd February 2016.

Oma urheilu-urani ei ehkä ole mennyt oppikirjojen mukaisesti, saati siten miten olisin joskus toivonut sen menevän. Olen ehtinyt vaihtaa päälajiani kuluneiden 19 urheiluvuoden aikana neljästi, kun en ole päättänyt mikä oikein haluaisin olla. Ja viimeisen silauksen haaveille olla huippu-urheilija muutenkin kuin päiväunissa on antanut varsin kirjava sekä onnettomuuksista johtuvien että itseaiheutettujen loukkaantumisten lista. Kun 7 vuoden sisällä ns. parhaassa urheilijan kehitysiässä hajottaa polvensa niin että toipumisarvioksi annetaan vuosi ennen kuin kävelee kunnolla, sairastaa syömishäiriön ja vatsahaavan, aiheuttaa omalla toiminnallaan itselleen rasitusmurtuman ja kaksi muuta rasitusvammaa (samaan jalkaan) ei ehkä enää kannata haaveilla mistään muusta kuin siitä, että osaisi taas nauttia urheilemisesta ihan vain urheilemisen ilosta.

* * * * * * * *

My sporting career hasn’t exactly been a walk in the park and I never really achieved what I wished for and what I think would have been possible. During these 19 years of racing and training I have changed my sport four times, being unable to decide what I really wanted to do. In addition that I’ve had quite a few injuries and health issues. In the past 7 years I’ve struggled through a severe knee injury with over 6 months of walking with the crutches, an eating disorder and peptic ulcer and finally topping it all off with multiple repetitive strain injuries including a stress fracture (all in the same foot). So for the past few years the goal has really been to learn to love and enjoy doing sports again.

Making memories (and stupid poses) having topped Corviglia on the bike.
Life can’t be that bad when you end up in such places on your skis.

Silti tai ehkä juuri siksi kuvailisin pikkutyttönä aloittamaani urheiluelämää elämäni suurimmaksi ja pisimmäksi seikkailuksi. Niin monta hienoa kokemusta olisi jäänyt välistä, niin monta hienoa ihmistä tapaamatta ja niin monta hienoa paikkaa näkemättä ilman sitä, että isäni olisi kauan sitten raahannut minut hiihtokisoihin katselemaan oravia punaisessa anorakkitakissa. Iina kirjoitti viimeisimmässä blogitekstissään hauskasti, että reissut (treenileirit/lomat) ovat syy pysyä hyvässä kunnossa ja allekirjoitan moisen ajatuksen myös omalta osaltani.

Kun oikeasti ketään, ei oikeastaan enää edes itseäni niin kovasti, kiinnosta olenko jossakin kisassa tai tapahtumassa ensimmäinen, viimeinen vai jotain siltä väliltä, suurin motivaattori lenkkarinauhojen sitomiseen on tullut siitä tunteesta, että olen hyvässä kunnossa. Yksi maailman parhaista tunteista on, kun lenkillä jaksaa vain jauhaa eteenpäin ja kulku paranee kellon tikittäessä eteenpäin – ei päinvastoin. Kaikki paikat ja näköalat näyttävät paljon hienommilta, kun niitä on kivunnut katsomaan omin pikkujaloin ja sydän hakaten.

Niin ja erilaisissa tapahtumissa on kiva olla yksi niistä naisista, jotka voittavat suurimman osan kuntoilijamiehistä –  sen verran kilpailuhenkiseksi tunnustaudun edelleen, että miehethän on pakko voittaa, muista naisista niin väliä.

* * * * * * * *

I would still describe this sports filled life I’ve lived as my personal lifelong adventure of a lifetime. Without my dad taking her little girl in the red jacket to her first cross country ski races, I wouldn’t have gained all these great experiences, met some of the most important people in my life, neither seen and visited some of the most beautiful places on this planet. My friend Iina wrote in her blog (in Finnish) that going to trainingcamps in great places is one of the best reasons to train and be in shape – I couldn’t agree more.

Now that no one really cares if I’ll end up placing first or last or anything in between, the biggest motivation to go out and train has become the feeling of being in a good shape. Little compares to the feeling on a good day when out training and you feel like you could just go on for hours and the going gets better the longer it gets. All the views look nicer when you climbed the mountains with your own two (little) feet and stop at the top with your heart pounding. 

And yes – it’s still nice to be one of the girls beating the guys in different events, that much of a former athlete I still have inside me.

Happy to be in such a shape I could jump the bike and ride the one hour uphill to reach also this beautiful view at the Morteratsch glacier.
In the hobby skiers paradise.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

Blog at WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: